Suomalais-ugrilaiset ja samojedit ovat värikäs porukka, jonka soisi elävän ja vahvistuvan. Suomalais-ugrilaisessa Maailmankongressissa Unkarin Siofokissa pääsi lähietäisyydeltä katsomaan kansojen monimuotoisuutta, olihan paikalla ainakin 24 suomalais-ugrilaista ja samojedikansaa. Seuraavassa muutamia stereotyypahtavia havaintoja. Todellisuudessa joka kansalla on toki yhtä monta kuvaa kuin on ihmistäkin.
Äänekkäimpiä olivat jälleen udmurtit. Yhteislaulu ja tanssi käynnistyivät aina kuin mahdollista. Ei ihme, että juuri Udmurtiasta on alkanut nousta useita suomalais-ugrilaista näkyvyyttä vahvistavia projekteja. Etunenässä ovat tietysti Buranovon euroviisumummot, mutta takana tulee iso rivi moderneja ugritoimijoita, kuten SilentWooGoore-rokkarit, Uzy Bory — udmurtinkielinen nyyhkyleffa ja Yumshan Promo — udmurttituotantoyhtiö, puhumattakaan monista nettiilmiöistä. Kannattaa tutustua vaikkapa facebookin «Opi sana udmurttia joka päivä»-sivustoon.
Ersät ja mokshat (mordvalaiset) rakastavat juhlien pitoa ja korkea-arvoisia vieraita. Mokshat saapuivat kongressiin mukanaan kaksi painavaa pahvilaatikollista täynnä kirjoja. Jostain syystä «kirjat» kilisivät laatikoissa… Kaikki halukkaat toivotettiin mukaan lukumaratoneihin, joissa käsittelyssä oli ainakin kansalliseepos Mastoravan moniniteinen painos.
Rehellisimpiä taisivat olla suomalaisten lähisukulaiset, inkerikot ja inkerinsuomalaiset. He sanoivat suoraan, että heikosti menee ja haukkuivat juhlapuheissaan Leningradin läänin aluehallinnon pataluhaksi. Monien muiden kielivähemmistöjen puheet olivat valitettavasti perinteisempää retoriikkaa: «Hyvin menee, tänäkin vuonna on ilmestynyt ties kuinka monta kirjaa ja valtionbudjetista on varattu kansalle tällainen ja tällainen summa.»
Nuorekkaimpia, ainakin Venäjän kansojen joukossa, olivat varmaankin komilaiset. Heidän delegaatioon oli päässyt useitakin nuoria komeja ja kansan puheenvuorossakin uskallettiin rikkoa esiintymisnormeja komilaisen hiihtokilpailu-videon muodossa.
Kiitokset unkarilaisille tapahtuman järjestämisestä! Tiedonvälityksen ja organisoinnin nopeus oli ajoittain kenties hiukan hämäläistä, mutta ihmiset olivat ystävällisiä, ruoka hyvää ja Balaton-järven maisemat mahtavia. Mieleen jäi paikallisen yksityishenkilön lahja, itse alusta loppuun tuotettu viinipullo, nuorelle nganasantytölle. Hieno ele suurimman suomalais-ugrilaisen kansan (unkarilaisia 14 miljoonaa) edustajalta eräälle pienimmästä (nganasaneja jäljellä noin 600, nuoria nganasaninpuhujia on tiettävästi kaksi henkilöä.)
Kirjoittaja toivoo, että suomalaiset alkavat paremmin tiedostaa hienot suomalais-ugrilaiset sukulaisuussuhteensa