Pietarin ja Moskovan taskuvarkailla aina pelotellaan Venäjän matkaajaa. Kymmenen vuotta sain kuitenkin kulkea Venäjällä, ennen kuin ensimmäisen kerran tuli vastaan varkaus. Tilastollinen todennäköisyys tapahtui vihdoin. Istuimme seitsemän hengen porukassa pietarilaisessa Piirakkatupa-kahvilassa Suomen juna-aseman liepeillä, söimme ja rupattelimme, kun porukkamme jäsen huomasi, että hänen vieressään penkillä olevan reppunsa vetoketju on auki ja raosta törröttää kännykkälaturin johto. Repun pohjalla ollutta lompakkoa ei enää löytynyt. Muut arvotavarat, myös passi, olivat onneksi tallessa.
Varkaus ei ollut ainoa mieleen tullut vaihtoehto. Tuskinpa lompakkoa seitsemän silmäparin edestä olisi pystytty viemään – metroruuhkassa tai kadun tungoksessahan ne varkaudet tapahtuvat. Olisiko kuitenkin jäänyt junaan tai matkalaukkuun tavarasäilytyksessä? Nämä vaihtoehdot saatiin kuitenkin poissuljettua, eikä lompakkoa mistään löytynyt. Mieleen alkoi muistua, että kahvilassa repun vieressä istunut mies oli liikutellut sohvalla ollutta takkiaan kummallisesti ja poistunut paikalta yhtäkkiä. Teoriaksi muodostui siis, että takkia oli käytetty suojana repun parissa operoiville näppärille sormille. Uskomatonta, mutta mahdollista.
Ei auttanut kuin lähteä etsimään paikkaa, jossa voisi tehdä ilmoituksen asiasta ja saisi ainakin todistuksen vakuutusyhtiötä varten. Porukkamme jakaantui ja suurin osa lähti kohti Pulkovon lentoasemaa, josta myöhemmin samana päivänä lähti jatkoyhteytemme.
Pompottelua luukulta toiselle
Jäin kielitaitoisena kaveriksi ilmoituksentekoreissulle ja suuntasimme Suomen aseman päivystysluukulle kyselemään tietä poliisiasemalle. Laskimme, että meillä on pari tuntia aikaa toimia, ennen kuin on pakko kiirehtiä lentoasemalle. Päivystäjärouva kuunteli tarinamme ja kysymyksemme. Kuultuaan, että lompakossa meni kaikki henkilön rahat, hän väläytti sen kasvonilmeen, jota Suomessa harvoin näkee, mutta Venäjällä melko usein. Se ilme on yhtä aikaa ivaa, sääliä, myötähäpeää ja alentuvaa vahingoniloa ja sen merkitys on ”Siitäs sait, hölmö ulkomaalaisparka!”. Lopulta saimme kuitenkin päivystäjältä selville suunnan, mistä poliisiasema löytyisi.
Suunta oli tietysti väärä. Tämä on kokemukseni mukaan aika yleinen ilmiö Venäjällä: Ihmisten elinpiiri on suhteellisen pieni ja ulkopuolisista asioista tiedetään aika vähän. Silti kysyttäessä on pakko neuvoa, oli neuvo sitten oikea tai väärä. Päivystäjän neuvo ohjasi meidät junalaiturin porteille, josta ei ilman lippuja enää päässyt läpi. Portinvartija ohjasi meidät takaisin aseman pääsisäänkäynnille, jossa tartuimme siellä seisoskelleen poliisin hihaan.
Pisteet asialliselle poliisimiehelle. Kuultuaan asiamme hän pyysi meitä odottamaan rauhallisesti kollegaansa. Vartti siinä meni, mutta lopulta yhtä asiallinen naispoliisi saapui noutamaan meitä ja saattoi meidät asemalle asti. Pietarin Suomen rautatieaseman poliisiasema muuten sijaitsee Allegro-junan saapumislaiturin viereisestä portista oikealle n. 50 metriä, jos sinullekin joskus tulee tarve poliisi löytää.
Virkamies on ystävämme
Saattajamme jätti meidät poliisiaseman portille ja vastaanottaja johdatti meidät toiseen kerrokseen läpi nukkavierujen käytävien. Illansuussa asemalla ei juuri muita asiakkaita näkynyt ja tieto ulkomaalaisten saapumisesta oli selvästi kiirinyt edellämme. Meidät vastaanotti kaksi naiskonstaapelia, joiden kanssa menimme työhuoneeseen. Poliisitakit lojuivat kotoisasti tuolien selkänojilla ja paperit levällään. Ei tämä selvästikään normaali kuulusteluhuone ollut, kun tuolitkin kaivettiin jostain varta vasten meille.
Olimme siis tekemässä rikosilmoitusta ja päädyimme tutkintamuotoon nimeltä дознание (esitutkinta/kuulustelu tiedonsaantitarkoituksessa). Ensimmäiseksi kyseltiin, tarvitaanko paikalle tulkkia. Emmeköhän selviä, sanoin. Myöhemmin selvisi, että Venäjän lain mukaan asioinnin saisi suorittaa omalla kielellä, eli periaatteessa tulkkikin olisi jostain pitänyt kaivaa, jos minua ei olisi ollut. Oletan, että tällöin kuulustelun alkamisessa olisi hetki kauemmin saattanut vierähtää.
Sitten alkoivat tarkka selvitys tapahtumien kulusta. Ensin kartoitettiin taustat ja yleiskuva tilanteesta. Kun se oli saatu, toinen konstaapeli poistui soittamaan kahvilaan ja tilaamaan videonauhat. Sillä aikaa alkoi toinen poliisi suoritti varsinaisen haastattelun, jota samalla naputteli koneelleen.
Kertomuksen ylöskirjaaminen sujui leppoisissa tunnelmassa, vaikka poliisit kovasti virallista ulkokuorta yrittivätkin ylläpitää. Etenkin suomalaisten nimien tavaaminen raporttiin kuitenkin sai kerta toisensa jälkeen hyväntahtoiset naurunpurskahdukset aikaan. Lopussa kun näimme raportin, oli meidän vuoromme pidätellä naurua. Pieleenhän ne olivat kuitenkin menneet, esimerkiksi Marimekko-lompakko oli pöytäkirjassa päätynyt muotoon ”Marinekka”. Että se siitä suomalaisten brändien tunnettuudesta.
Pari hämmennyksen hetkeäkin koettiin. Jossain kohdassa konstaapeli aloitti yllättäen: ”Venäjän federaation perustuslain 51 § mukaan oikeutenne ovat seuraavat: Tulkatkaa olkaa hyvä”. Sitten tuli pitkä litania lakitekstiä, jossa kerrottiin muun muassa oikeudesta käyttää äidinkieltä, käyttää asianajajaa, kieltäytyä todistamasta lähisukulaisia vastaan jne. Lakiteksti oli asianmukaista, mutta hetken häivähti mielessä, ollaanko lipsahdettu uhrin roolista epäiltyjen puolelle. Toinen jännittävä hetki tuli, kun toinen konstaapeli palasi kahvilan videonauhoja katsomasta ja aloitti tiukkaan äänensävyyn: ”Te sanoitte, että kahvilassa vieressänne istui mies. Videonauhojen perusteella siinä istui kuitenkin nainen.” Tämäkin selvisi parhain päin, kun kävi ilmi, että nauhat eivät kovinkaan tarkkoja olleet. Tuli kuitenkin tunne, että kyllä nämä naiset kuulustelutekniikat tarvittaessa osaavat, sen verran nopeasti tunnelmasta toiseen hypättiin.
Prosessi tuntui kestävän ja kestävän, vaikka poliisit tiesivät, meidän aikataulumme kiireellisyyden. Lopulta saimme luettavaksemme raportin tapahtumista ja kirjoitimme nopeasti allekirjoitukset moneen kohtaan. Toivottavasti ei ollut siellä ei ollut mitään pienellä kirjoitettua…
Loppuselvitykset
Vielä oli yksi vaihe tehtävänä. Toinen naisista johdatti meidät ulkokautta poliisiaseman toiseen siipeen, jossa sijaitsi dokumenttien vastaanotto ja luovutus. Pienen odotuksen jälkeen meidän asiamme vielä kirjattiin ja päivättiin pieneen ruutuvihkoon ja se kuitattiin. Saimme vastineeksi pienenpienen ruskean lapun, jota vastaan voisi paluumatkalla tulla noutamaan dokumenttia rikosilmoituksen jätöstä. Poliisit sanoivat, että meidän kohdallamme tehtiin poikkeuksellisesti pikakäsittely, normaalisti asian kirjaaminen vie useamman viikon. (En itse ollut enää paluumatkalla mukana, mutta eihän siellä, yllätys-yllätys, mitään dokumenttia valmiina ollut, vaan jälleen oltiin jouduttu erillisvetoomuksia esittämään. Lopulta kuitenkin tarvittavat dokumentit olivat irronneet.)
Väsymys purkautui viimeisessä odottelussa hysteeriseksi nauruksi, johon liittyi myös keskiaasialainen ovivartija, varmasti ymmärtämättä, mikä poliisiasemalla voi olla hauskaa.
Reilu pari tuntia tähän reissuun kokonaisuudessaan meni ja ehdimme kuin ehdimme lennolla Pulkovoon. Metrolla ja bussilla, kuten aidot pietarilaiset. Taksikyyti olisi ollut tuhoon tuomittu. Poliisivierailusta jäi odottamattomuudesta huolimatta hyvä maku. Asiat hoituivat asiallisesti ja ihan luotettavasti. Kielitaito kyllä on hyödyksi asioiden hoitumisessa, se on todettava.
Riku Savonen
Poliiseilla oli vaikeuksia päättää, mikä tulkin statukseksi papereihin laitetaan. Ratkaisuna oli ”Saattava henkilö”