Gruppa Kino. Viktor Tsoi. Kaksi asiaa, jotka liittyvät olennaisesti Neuvostoliiton, mutta myös nyky-Venäjän historiaan. Tutustuin itse Kino-yhtyeeseen asuessani Pietarissa vuonna 2006. Sain venäläiseltä poikaystävältäni syntymäpäivälahjaksi yhtyeen kokoelmalevyn ”Tšornyi albom” ja samalla vihjeen, että levy on kuunneltava, jos haluan ymmärtää venäläisyyttä ja Venäjää.
Olin tietysti jo tähän mennessä huomannut ne monet mustissa kulkevat nuoret Pietarin metrotunneleissa ja kaduilla, jotka hoilottivat Kinon lauluja kitaran säestyksellä ja nyrkki pystyssä. Suhtauduin aluksi hieman varauksella yhtyeen musiikkiin, joka vaikutti melko synkältä, enkä välttämättä kokenut sitä piristysruiskeena tarpomiselle Pietarin loskaisia ja likaisia katuja.
Ajan kuluessa Kinon musiikki ja Viktor Tsoin möreä ääni alkoivat yhtäkkiä merkitä kuitenkin jotain aivan muuta. Niiden avulla selvisin pitkän talven yli. Viktor lohdutti raskaan työpäivän jälkeen, kun makasin koomassa omalla sängyllä. Joskus Viktor lauleskeli rakkaudesta, kun kyhnytin poikaystäväni kyljessä kynttilänvalossa. Usein Viktor lauloi unettomista öistä, jotka vaivasivat minuakin, kun tuijotin ikkunasta hiljalleen putoavia lumihiutaleita ja kuuntelin kämppiksen raskasta kuorsausta seinän takana.
Palattuani Suomeen Viktor paikkasi Pietari-ikävää, kun se iski usein ja odottamatta. Minulle Pietarista ja Kinosta on tullut synonyymejä. Viktor seurasi minua jopa opintoihin, kun aloin tehdä gradua Tsoin ja Kinon kirjoittamista teksteistä.
Kino-yhtye on ehdottomasti yksi venäläisen rockin äänenkannattajista 1980-luvulla. Puhumme siis ajasta, jolloin rock sai virallisen hyväksynnän Neuvostoliiton vallanpitäjiltä ja sitä kautta kaipaamansa täydellisen taiteellisen vapauden. Venäjän (ja Neuvostoliiton) historiassa 1980-lukua kutsutaan rockin kultaiseksi vuosikymmeneksi (zolotoi vek russkogo roka) johtuen rockin saamasta vapaudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Rockyhtyeitä syntyi koko ajan lisää ja rock kehittyi musiikkina saaden yhä uusia muotoja. Myös Neuvostoliiton yhteiskunnalliset muutokset alkoivat näkyä rockyhtyeiden kappaleiden teksteissä, jolle on venäläisessä rockissa annettua AINA suurempi painoarvo kuin itse musiikille ja melodialle. Rockmuusikkoja alettiin pitää yhteiskunnan kantavina ääninä, kuten Bulat Okudžavaa tai Vladimir Vysotskia aiemmin. Heidän sanoituksensa olivat kuitenkin vahvasti ei-poliittisia ja pikemminkin kritisoivat vallitsevan yhteiskunnan vanhoillisia normeja ja staattista, pysähtynyttä neuvostoelämää.
Varsinkin Kino-yhtyeen sanoitukset ovat tuottaneet monia väärinkäsityksiä, koska kriitikot ja yleisö ovat tulkinneet ne vahvasti poliittisiksi, minkä Tsoi toistuvasti itse kielsi. Tähän väärinkäsitykseen liittyi olennaisesti Gorbatšovin ajama perestroika, jonka seurauksena monet rockmuusikot pakotettiin julkisuuteen, jotta heidän laulujaan pystyttiin käyttämään hyväksi poliittisen muutoksen sanoman välittämisessä. Rockmuusikot ajautuivat yhtäkkiä entisen maanalaisen toiminnan harjoittajista ammattimuusikoiden asemaan, eivätkä he välttämättä osanneet toimia uudessa avoimessa roolissa muutoksen puolestapuhujina. Rockmuusikot olivat enemmänkin yksilöllisyyden, vapauden ja erilaisuuden puolestapuhujia, mistä johtuu heidän suosionsa tavallisten venäläisten ihmisten keskuudessa. Erityisesti Kinon.
Mikä sitten tekee juuri Kino-yhtyeestä erityisen? Mikä selittää Kino-yhtyeen suosion vielä tänäkin päivänä? Miksi Kino on kiellettyjen yhtyeiden listalla Valko-Venäjällä? Yksi syy on tietenkin Viktor Tsoin traaginen kuolema auto-onnettomuudessa vuonna 1990, mikä päätti yhtyeen tuhkimotarinan heidän ollessaan suosionsa huipulla. Onnettomuus laukaisi kaikenlaisia salaliittoteorioita, joita pohditaan vielä tänäkin päivänä. Oliko KGB:llä sormensa pelissä onnettomuudessa? Haluttiinko Tsoi hengiltä, koska häntä pidettiin uhkana valtakoneistolle?
Monenlaisia teorioita on esitetty ja taannoin eräässä venäläisessä keskusteluohjelmassa pohdittiin jopa sitä, että Viktor Tsoi olisi jäänyt onnettomuudessa henkiin. Selvää on, että muusikon kuolema vain 28-vuotiaana synnytti Viktor Tsoi -myytin, joka elää vahvana vielä tämän päivän Venäjälläkin. Tsoi oli henkilönä todella arka, syrjäänvetäytyvä ja ujo, mikä edelleen vahvisti myyttiä. Hän antoi vain harvakseen haastatteluja. Kinon suosiota voidaan selittää myös sillä, että yhtyeen jäsenet olivat tavallisia venäläisiä poikia, jotka tulivat melko varattomista perheistä. Siksi yhtyeen jäseniä pidettiin osana ”meitä”. Yleisölle he edustivat sitä, että kaikista voi tulla jotakin.
Moskovan Arbat-kadulla on seinä, jolle fanit ovat kirjoittaneet kunnianosoituksensa Kinolle ja Viktor Tsoille. Seinän luo kokoonnutaan usein soittamaan ja laulamaan yhtyeen kappaleita. Itse haluaisin selittää Kinon ja Tsoin suosiota Kinon musiikilla, erityisesti teksteillä. Kinon musiikki ei itsessään ole kovinkaan monimutkaista, vaan laulut koostuvat yksinkertaisista ja tarttuvista melodioista, jotka jäävät helposti pyörimään mieleen. Myös Tsoin kirjoittamat tekstit ovat helppotajuisia, ne on kirjoitettu kaikille ymmärrettävällä kielellä. Viktor Tsoi lauloi rakkaudesta, yksinäisyydestä, hyväksymisen tarpeesta, neuvostoyhteiskunnan pysähtyneisyydestä ja monotonisuudesta, elämästä ja kuolemasta.
Ne ovat ennen kaikkea vilpittömiä ja rehellisiä kuvauksia tavallisesta elämästä. Tätä rehellisyyttä neuvostoihmiset arvostivat varmasti eniten, koska he joutuivat itse elämään yhteiskunnassa, jossa todellisuus ja vallanpitäjien siitä antama kuva olivat jyrkässä ristiriidassa. Tsoin laulujen sankari oli myös nonkonformisti, joka taisteli yhteiskunnan sääntöjä ja normeja vastaan ja halusi löytää oman tiensä maailmassa. Tsoin tekstien sankari elää pysähtyneessä yhteiskunnassa, johon hän vaatii muutosta. Peremen! Ehkä Tsoin tekstejä voidaan siksi pitää ajattomina, jotka saattaisivat päteä myös nyky-Venäjän poliittista tilannetta tarkasteltaessa.
Soile Tirri
Kirjoittaja on Venäjäseuran Turun piirin toiminnanjohtaja