Omat varhaiskokemukseni Venäjää ja venäjän kieltä kohtaan olen mitä luultavammin saanut lehtien ja uutiskuvien perusteella. Olin pitkään siinä uskossa, että kaikki venäläiset ovat köyhiä ja epäystävällisiä, ruoka on pahaa ja epämääräistä, Ladat ainoita kulkupelejä ja sää aina harmaa. Kunnes päätin lähteä vaihto-oppilaaksi Moskovaan. Tuo vuosi 2005-06 muutti elämäni totaalisesti ja vieläkin ikävöin toiseen kotiini.
Aluksi hieman taustoistani. Olen Keski-Suomesta kotoisin oleva nainen, joka aloitti venäjän opinnot lukiossa. Opettaja oli mitä ihanin ja kannustavin, ja lukion jälkeen päätin hyvät paperit kirjoitettuani lähteä lukemaan kieltä yliopistoon.
Ensimmäisen kriisini Venäjän suhteen koin yliopisto-opiskeluni toisen vuoden syksyllä 2002, kun kaikkien suomalaisten opiskelijoiden tuli lähteä kieliharjoitteluun joko Pietariin tai Tveriin, joista itse valitsin Tverin. Koko syksyä edeltävän kesän jännitin matkaa niin paljon, että sain stressistä pahasti kutisevan ihottuman.
Aikaisempana vuonna vaihdossa olleet opiskelijat olivat antaneet tietenkin vinkkejä, mitä vaihdossa kannattaa tehdä ja miten matkaan tulee valmistautua: “Pakatkaa mukaan vessapaperia, koska se on siellä samanlaista kuin meillä piirustuspaperi. Ruokakaan ei ole kovin kehuttavaa.” Näin ollen matkustin Tveriin matkalaukku puolillaan erilaisia säilykeruokia, pussikeittoja ja Serla Toilet -paperia.
Perillä osoittautui, että hankinnat olivat jokseenkin turhia, koska noin Helsingin kokoisesta paikasta löytyi sitä, mitä vain halusi löytää, jopa Serlan paperia… Ruokaa löytyi myös kaupoista, mutta asuntolan ruokala osoittautui hieman epämääräiseksi jos siellä sattui syömään useampana päivänä viikossa. Niinhän sitä sanotaan, että tieto lisää tuskaa, ja kun olet tietoinen, että maanantaina on tarjoiltu borshia, tiistaina kaalikeittoa, keskiviikkona lihakeittoa ja torstaina havaitset, että ruokalistalla on kaikkien näiden keittojen jämät samaan kattilaan kaadettuna, ei ruoka maistu kovin kummoiselle.
Tuosta vaihtolukukaudesta en saanut juuri mitään irti, koska hengailimme suomalaisten vaihtareiden kanssa ja pitäydyimme sisätiloissa. Mieleen on jäänyt jänninä kokemuksina se tapa, millä kaupoissa asiakkaiden laukut kääritään sisään mentäessä joko kelmuun tai pakataan sinetillisiin muovipusseihin, jotta varkaudet saataisiin estettyä, suomalaiset muovikassit, joita sai kaupoista, ikkunat, jotka jäätyivät kovilla pakkasilla ja sulakkeet, jotka paloivat jos asunnossamme oli liian monta sähkölaitetta samaan aikaan päällä.
Näistä kielteisistäkin kokemuksista huolimatta päätin lähteä omin päin vaihtoon, jotta oppisin venäjän kielen paremmin saadakseni tulevaisuudessa töitä. Jännitystä lisäsi seikka, että monet venäläiset kauhistelivat lähtöäni ja ihmettelivät miten uskallan lähteä yksin niinkin vaaralliseen paikkaan kuin Moskova. Päätökseni kuitenkin piti, ja olen siitä erittäin kiitollinen.
Muistan kun ensimmäisenä aamuna nousin Tolstoista Moskovan juna-asemalla ja katselin sitä ihmisvilinää ja ihmettelin miten erilaiseen maailmaan olin herännyt sinä kyseisenä aamuna. Auton ikkunasta matkalla asuntolaan laskin montako kaistaa tiessä oli (16 rinnakkain) ja ihmettelin taitoa, millä kuski puikkelehti muiden autojen lomassa saamatta aikaan kolaria. Itse olisin mällännyt autoni varmaan jo ensimmäisen kaistanvaihdon yhteydessä.
Rakastuin Moskovaan miltei heti sinne saavuttuani ja kriisini Venäjän suhteen olivat ohitse. Luulen, että minulla on ns. viha-rakkaus-suhde Venäjää kohtaan, koska tiedän maassa olevan lukuisia epäkohtia, joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta rakastan sitä kaikesta huolimatta. Rakastan etenkin moskovalaista ihmisvilinää, tungosta metrossa, sitä, ettei kaupunki koskaan nuku vaan aina on paikkoja minne mennä tylsyyden iskettyä kotosalla. Jopa kirjakaupat ovat auki 24 h, ravintoloista, elokuvateattereista ja ruokakaupoista puhumattakaan.
Vuoden jälkeen kotiin saavuttuani vaikeinta oli oppia siihen, ettei 10 000 asukkaan kaupungissa ole julkista liikenneverkkoa, metrosta puhumattakaan. “Käsitaksit” ovat myös maailman paras keksintö laiskalle ihmiselle. Nostat vain käden pystyyn ja heti on jonossa kymmenen autoa odottamassa nousetko kyytiin. Ei pysähtynyt yksikään auto Keuruulla kun samaa temppua kokeilin…
Moskova muutti nopeasti kaikki aikaisemmat stereotypiani Venäjästä ja venäläisistä. Ikinä en ole hienoimpia autoja, kalleimpia kenkiä, tyylikkäämpiä naisia nähnyt kuin Moskovassa. Eli ei kaikki venäläiset siis voi olla köyhiä, vaikka itse itseni sellaiseksi koinkin, koska odotin Suomi-lomiani, jotta minulla olisi ollut varaa ostaa uusia vaatteita kengistä puhumattakaan.
Ihailen venäläisten taitoa selvitä asiasta kuin asiasta. Jos asuntojen lämmitysjärjestelmiä ei ole vielä syksyllä kylmillä ilmoilla kytkettyinä päälle, babushka-mummo kääntää kaasuhellan täysille ja istuu villasukat jalassa keittiössä uunin luukku auki. Jos kaupungissa on kesällä lämmin vesi katkaistu kuukaudeksi pois päältä lämminvesiputkien säästämiseksi, asukkaat peseytyvät idyllisissä banjoissa karvalakit päässä. Venäläisten elämänasenne on ihanan positiivisen optimistinen eikä ainakaan omia ystäviäni ole elämä naapurimaassa lannistanut, mutta miksi olisikaan?! Asuinhan itse tuossa maassa vuoden ja ikävä “rodinaan” – kotimaahan – kalvaa melkein päivittäin.