Osallistuin kesäkuun puolivälissä Kansalaisjärjestöt suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureja säilyttämässä -hankkeen seminaariin. Seminaari kesti viikon ja se pidettiin Urojärven kurssikeskuksessa, joka sijaitsee Petroskoin lähellä. Suomalaisia osallistujia oli lisäkseni kaksi, ja tietysti mukana oli vielä kaksi tulkkiamme. Muut osallistujat tulivat muun muassa Komista, Karjalasta, Marinmaasta ja Udmurtiasta. Näiden nuorten tapaaminen oli mielestäni koko koulutuksen mielenkiintoisin osa. He olivat kotiseudullaan erittäin aktiivisia: joku oli perustanut nuorisojärjestön, toinen järjesti kerhotapaamisia omalla äidinkielellään ja kolmas suunnitteli lasten kesäleirejä, joilla äidinkielen tasoa parannettaisiin. Nuoret olivat erittäin innostuneita ja kiinnostuneita omasta suomalais-ugrilaisesta kulttuuristaan ja äidinkielestään.
Koulutustilaisuuden tarkoituksena oli keksiä keinoja, joilla suomalais-ugrilaisia kieliä saataisiin elvytettyä ja äidinkielisten puhujien määrää nostettua tulevaisuudessa. Kurssiviikko oli intensiivinen, ja ohjelmaa oli aamusta iltaan. Mieleenpainuvin luento käsitteli Venäjän eri virkamiestyyppejä ja sitä, miten heitä kannattaa käsitellä. Lisäksi oli luentoja muun muassa luovasta ajattelusta, projektin johtamisesta sekä videoitu harjoitus väittelytekniikasta.
Vaikka olin aiemmin ollut vaihdossa Venäjällä, yllätti venäläisten luennoitsijoiden tyyli minut silti. Olin aiemmin saanut opetusta selvästi länsimaisten opettamiseen orientoituneilta luennoitsijoilta, en vain ollut tiennyt sitä itse. Nyt luennoitsijat puhuivat koko ajan ja todella nopeasti. Kysymykseen «Onko kysyttävää?» jäi sekunnin sadasosa aikaa reagoida. Vielä kun tulkkaus tuli pakostikin aina viiveellä, − mitä luennoitsijat eivät tuntuneet ymmärtävän − jäi luennoista erittäin lennokas kuva, eikä kaikkia asioita ehtinyt sisäistää. Mielenkiintoinen huomio oli, että Venäjällä karjalaisille kuulemma vähän naureskellaan siksi, kun he ovat muka vähän hitaita. Ja Suomessa asia on taasen toisinpäin. Ehkä ne luennot sitten vain tuntuivat näin hämäläisestä niin nopeatempoisilta…
Petroskoissa kävimme katsomassa karjalankielisen näytelmän «Huotari». Ainakin tästä karjalan murteesta oli suhteellisen vaikea saada selvää. Hauskalta se silti kuulosti, ja kieleen oli kehittynyt hupaisia suomen ja venäjän kielen sekamuotoja. Petroskoin kaupunkiin ehdimme tutustua lyhyesti näytelmän jälkeen.
Ohjelman paljouden takia tutustuminen toisiin suomalais-ugrilaisten kansojen edustajiin painottui yöaikaan. Silloin soitettiin kitaraa, laulettiin, leikittiin suomalais-ugrilaisia seuraleikkejä ja juotiin sivistyneesti.
Tällä reissulla venäläinen saunakulttuurikin tuli minulle tutuksi. Me suomalaiset arvioimme, että kai nuo muut saunovat kuten Suomessakin, olemmehan kaikki suomalaisugrilaisia. Totuus kuitenkin paljastui, kun muut tulivat uimapuvuissa ja lakanoihin kääriytyneinä saunaan meidän istuessa alasti lauteilla. Komilaiset olivat kovia saunojia ja ottivat aina tuskaisen kuumat löylyt ja heiluttivat vielä pyyhettä ilmassa, mikä teki ilmasta vain vieläkin kuumemman tuntuista. Suomea piti kuitenkin edustaa ja istua niin kauan, ettei ainakaan ensimmäisenä lähtenyt pois.
Kuten arvata saattaa oli matka täynnä yllätyksiä. Aikataulut muuttuivat moneen kertaan ja pikkubussimme hajosi sekä mennessä että tullessa. Onneksi olimme tulomatkalla öljyjen valuessa pientareelle jo Suomen puolella! Toivotaan, että lokakuussa on parempi onni Syktyvkarin seminaarissa — sinne matkataan nimittäin lentokoneella.
Johanna Mäki
Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopistossa saksan kääntämistä ja sivuaineena venäjää.