Olen aina ollut tietoinen siitä, että omat sukujuureni johtavat Karjalaan, tarkemmin sanottuna Laatokan rannalle lähelle Läskelän paperitehdaskuntaa. Pari vuotta sitten syksyllä luonnon tarjotessa kauniita väreissä kylpeviä maisemiaan oli aika ottaa selvää omista juuristaan ja suunnata autolla yhdessä perheen kanssa Karjalan kunnaille. Oppaana oli oma isäni, joka tuntee seudun erinomaisesti. Olen aina tiennyt, että jonain päivänä haluan luoda Karjalasta oman henkilökohtaisen kuvani.
Myönnän, että olin odottanut näkeväni todella karuja olosuhteita, vaikka epäilemättä niitäkin rajan takana on tarjota yllin kyllin. Karjala yllätti minut kuitenkin todella positiivisesti. Upean luonnon lisäksi myös ihmisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus jäivät kirkkaimpina mieleeni. Kaupoissa, kahvilassa ja majapaikassa palvelu oli erinomaista. Silmiini pisti katukuvasta usein karujen talojen lisäksi mutaisilla teillä värikkäitä vaunuja työntävät nuoret naiset sekä pihoilla kirmaavat lapset.
En malta olla mainitsematta erästä hauskaa kaupassakäyntiä eräässä pienessä kylässä. Olimme kyläkaupan ainoat asiakkaat. Isäni pyysi minua kysymään myyjältä, myytäisiinkö kaupassa kaalimehua. Myyjä sanoi, ettei kyseistä tuotetta ole heidän valikoimissaan. Isäni kommentoi tähän, että kyllä sitä ainakin 20 vuotta sitten oli. Myyjä naurahti lämpimästi ja totesi, että ajat ovat siitä muuttuneet. Niin ne varmasti ovatkin, vaikka usein tuli mieleeni, että aika on Karjalassa pysähtynyt.
Pitkin kauniita Laatokan rantoja ajaessa suorastaan tuijotin ympärilleni. Niin paljon oli erikoisia taloja ja kaunista rantamaisemaa. Eräällä peltoaukealla isäni totesi: ”Tässä se sitten on.” Pysähdyimme tienpientareelle ja kipusimme loivan rinteen päälle. Tässä rinteellä on pala minun historiaani ja sukuni menneisyyttä. Rinteellä on jäljellä talon rauniot ja kehikko, joka on lähes kolme metriä syvä.
Tontilla on myös omenapuu. Satuimme paikalle syyssadon aikaan, ja korkealla puussa meitä odottivat muutamat punaiset ja vihreät kuulasposkiset omenat. Meillä muilla oli hauskaa, kun jännittyneinä katsoimme isämme omenapuuhun kiipeämistä. En muista nähneeni häntä aikaisemmin yhtä ketteränä kiipeilijänä. Sadoksi tuli muutama herkullinen omena, joista muutaman veimme kotiin tuliaisiksi.
Olen iloinen, että olen lähtenyt matkalle ottamaan selvää taustastani. Vaikka olisi kova intohimo mennä eteenpäin ja suunnata katse kohti tulevaisuutta, niin monet vastaukset saattavat kuitenkin löytyä, kun palaa hetkeksi juurilleen.
Karoliina Mölsä
Kirjoittaja työskentelee Venäjän kaupan alalla